Nykyihmisen pahoinvoinnin juuret eivät ole yksittäisten ihmisten irrallisia ongelmia, vaan ne ovat syvällä kulttuurissamme ja sen ihmiskäsityksessä. Ehkä me emme sittenkään ole kulttuurina onnistuneet kehittämään aitoa ihmisyyttä. Ihmiskäsitys on tässä ajassa hyvin välineellinen, siitä puuttuu ajatus aidosta minuudesta, henkisyydestä – ihmisen yksilöllisestä ja yhteisöllisestä syvyysulottuvuudesta. Elämää leimaavat raha, valta, menestys, viihdeteollisuus, vauhti, teknologian palvonta, kiire jne. Viisautta ja ymmärrystä menetetään jatkuvasti. Auttamisen ja yhteisöllisyyden hallinnan merkitys on haalistunut. Etiikan ja moraalin käsitteitä pakoillaan!
Mikä on ihmisen arvo nykymaailmassa? Kapean ja pinnallisen ihmiskäsityksen välitön seuraus on ulkokohtainen elämäntapa, mikä näkyy kaikkialla teollistuneissa maissa elämäntapamaterialismina. Yritämme löytää elämää kiinnittymällä elämyksiin, symboleihin ja nopeisiin nautintoihin. Olemme osa suurta materialistista elämänkertomusta ja identiteettimme on hyvin yksiulotteinen. Tiede, jonka pitäisi auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, on osaltaan tukenut hänen itsestään vieraantumista. Tiede on usein – jo omissa lähtökohdissaan – sulkenut pois ihmisen persoonana, ydinihmisenä ja toiseen ihmiseen yhteyttä etsivänä olentona. Luodaan maailmaa, jossa ihmisen sisäistä maailmaa ei oteta enää riittävän vakavasti. Olemmeko joutuneet materialistisen ihmiskäsityksen umpikujalle? Kamppailemme jatkuvasti oman ihmisyyden säilyttämisestä mielettömässä maailmassa. Työskentelemme alituisessa kiireessä, kerskakulutamme ja toivomme parasta. Emme ota vastuuta, emmekä liioin halua käyttää aivojamme.
Olemme hyvin onnekkaita moniin muihin kansoihin verrattuna. Saamme elää puhtaassa ilmastossa, runsaiden vesien ja metsien äärellä, suojassa tuhoisilta luonnonmullistuksilta. Terveydenhoitomme ja taloudellinen hyvinvointimme on turvattua. Meillä pitäisi siis olla kaikki edellytykset elää tervettä, pitkää ja onnellista elämää, silti ympärillämme on paljon sairautta, pahaa oloa ja apatiaa. Miksi? Moni asia on naarmuttanut ihmisen aivolevykettä. Aivot eivät toimi. Tunteet ovat latistuneet, muisti ei pelaa, kognitiivinen kyvyttömyys, unettomuus, pelot, alakulo, depressio, työuupumus, kuoleman halu jne. Kaikki edellä mainitut asiat ovat lisääntyneet. Monet niistä ovat seurauksia aivojen väärästä ohjelmoinnista. Sairausdiagnoosien taustalla on ego-ongelmia, itsekkyyttä, ahdistusta, tietotulvaa, informaation kaaosta, stressiä, muutosta, työkyvyttömyyttä, mielenterveyshäiriöitä, väkivaltaa ja nöyryytystä. Ihminen, aivojensa hallitsijana ei ole saanut kokea riittävästi luottamusta, turvallisuutta ja rakkautta, puhumattakaan yhteisöllisyyden ja sosiaalisten verkostojen vaurautta. Aivotyöttömyys ja puute saavat aikaan suljetut ja yksinäiset aivot, eristäytymistä ja toimimattomuutta. Syyt aivotyöttömyyteen ovat monien tekijöiden yhteisvaikutusta.
Materialistisen ihmiskäsityksen umpikujalta on kuitenkin mahdollisuus löytää ulosmenotie vastaamalla mm. seuraaviin kysymyksiin: Miten yksilönä ja yhteisönä kasvamme ja kehitymme? Miten löydämme tarkoituksen omalle elämällemme ja miten koemme maailman? Ratkaisu löytyy siis elämisen taidon, vuorovaikutussuhteiden ja kokemusmaailman kysymyksistä kunkin ainutlaatuisessa elämäntilanteessa – ja kenties systeemiteorian ja kasvatustieteen synergiasta. Hyvä on myös korostaa ihmisen omaa vastuuta elämästään; millaisena hän itse näkee elämänsä ja millä saa oman energiansa kasvamaan ja mielensä rauhoittumaan. Aito filosofia alkaa siitä, kun ihminen on kadoksissa itseltään ja epätoivoisesti kysyy, kuka minä olen? Itsensä kanssa seurustelu on välttämätöntä kasvussa ja kehityksessä. Vain sitä kautta voi edes periaatteessa ymmärtää toista ihmistä. Ihmisiä pitäisikin rohkaista entistä enemmän itsensä tutkiskeluun – jokainen on itse oman elämänsä paras asiantuntija.
Nykymaailmassa tulisi suosia aivovoimaa, koska toimivat ja avoimet aivot helpottavat tämän päivän hallitsemattomia tekijöitä. Aivohyvinvointi toimii korkoa korolle periaatteella läpi vuosien. Mitä aikaisemmin ihminen aloittaa henkilökohtaisen aivohuoltonsa sitä tyytyväisemmät ja onnellisemmat aivot ovat. Aivot eivät kulu käytössä. Tärkeintä on tavoitteita tukeva ajattelu, tunnetila ja kokemus molemmilla aivopuoliskoilla työstettynä, siten että aivot hikoilevat ja hengästyvät hyvän elämän haasteiden edessä. Aivohuollon avulla ihminen pääsee askeleen lähemmäksi viisautta.
Viisaus on enemmän kuin älykkyyttä, luovuutta, flow-tilaa ja huipputason tietoa. Viisaus on elämän ja kuoleman merkityksen tajuamista, jotakin suurta ja yhteistä – osa ihmiskunnan kollektiivista alitajuntaa ja merkitysten ymmärtämistä. Viisautta ei esiinny ilman moraalia. Yh-den ihmisen elinikä ei riitä lopullisen viisauden saavuttamiseen, eikä kukaan voi ammentaa viisautta tyhjiin. Joskus viisaus voi johtaa onneen ja menestykseen, mutta viisas ihminen on harvoin menestyksen tavoittelija. Lahjakkaita ihmisiä piinaa myös viisauden olemus. Nimittäin pelkkä lahjakkuus ja sen ilmenemismuodot kuten älykkyys ja luovuus jättävät jotakin vaille. Tiedetäänhän, että esim. Hitler oli älykäs ja lahjakas, mutta viisas?
Voiko viisautta ylipäänsä tutkia? Vähän lähemmäksi viisauden lähteitä on yritetty päästä mm. sellaisella käsitteellä kuin tunneäly, jolle on jo löytynyt paikkakin aivojen keskikerroksissa. Myös viisautta paikannetaan henkisellä älykkyydellä ja syvällisellä ymmärryksellä, jotka sijaitsevat syvimmissä kerroksissa. Hyödyllisempää olisi kuitenkin tutkia mitä esim. viisaus, tunneäly, luovuus ja flow merkitsevät ihmiselle ja mikä niiden anti on, eikä vain etsiä ominaisuuksille paikannuksia aivoissa.
Ihminen luo koko ajan persoonansa sillä mihin hän ajattelunsa, tunteensa ja tekemisensä suuntaa ja mitä hän elämässään valitsee. Viisaus on kasvamista omaan kokoonsa, omaksi itsekseen ja eheäksi omien elämänkokemusten saattelemana. Viisauden oivallus on kiinni myös perusluottamuksesta. Ihmisen pitää saada mahdollisuus kokeilla erilaisia asioita, jotta oma reitti löytyisi. On muistettava kaikessa viisaudessa, että itseään on kohdeltava ihmisenä oikein. Kun ihminen tuntee itsensä sekä pieneksi että suureksi, täydelliseksi ja epätäydelliseksi – se on signaali viisastumisesta. Suurin viisaus, jonka ihminen voi saavuttaa on ymmärtää, että jonakin päivänä elämä päättyy.
Viisas ymmärtää myös sen, ettei ihminen ole mitään ilman toista ihmistä. Hän ymmärtää rakkauden ja ystävyyden merkityksen. Hän tuntee vastuullisuutta samalla kun toteuttaa itseään. Viisas on osa ihmiskuntaa, hän ymmärtää samanarvoisuuden. Osa kollektiivista viisautta on huolehtiminen ja vastuunkantaminen toisista. Mikä on sitten viisaan vastakohta? Hän on loinen, ihminen, joka ei ota vastuuta itsestään eikä aivotoiminnastaan, vaan elää toisten kustannuksella. Hänkin voi olla yhtä hyvin korkeasti oppinut huippumenestyjä tai sitten luuseri, joka riistää perhettään. Hän imee kaikista ihmisistä sen, mitä saa, vain päteäkseen tai päästäkseen elämässään eteenpäin. Loiseläjä ei ole yhteydessä syvään viisauteen, ja siksi hänen on myös paha olla.
Mitä tästä opimme? Ihminen tarvitsee oman aivoenergiansa lisäämiseksi ja ajattelu-, käyttäytymis- ja toimintatapojen uudistamiseksi uusia suhtautumistapoja itseään ja ympäristöään kohtaan, sillä mitä järkeä on pitää itsensä huippukunnossa satavuotiaaksi, jos aivot jäävät jälkeen?