Ovatko ihmisarvo ja työnarvo tasapainossa keskenään?
Pohdimmeko riittävästi ihmisenä olemista, elämän merkityksellisyyttä ja tarkoitusta? Osaammeko kohdata riittävän laajasi ja syvällisesti oman ja toisten ihmisten hädän ja avun tarpeen? Ja onko meillä samalla myös aikaa ajatella ja pohtia itsemme kohtaamista, itsesi ja muiden tukemista sekä auttamista. Vahvistammeko tietoisesti ja tajunnan virrassa ihmisosaamistamme, sillä nykyään ihmisosaamisen puute hiertää niin yksityiselämässä, vapaa-ajalla kuin työelämässäkin. On oltava riittävästi nöyryyttä asettaa ihmisyys luovien prosessien käytettäväksi. Itsensä kohtaaminen on edellytys myös sille, että kykenemme kohtaamaan toisen ihmisen.
Elämä on suuri lahja loppuun asti. On etuoikeus saada vanhentua. Tuloksen tekeminen ei voi olla pääasiana. Jaetaanko ja löydetäänkö ihmisen elämäkaaresta arvoa vain työn kautta? Ovatko ihmisarvo ja työnarvo tasapainossa keskenään? Mitataanko ihmisen arvo rahassa, materiassa, ulkonäössä, nuoruudessa ja nopeudessa? Mihin katoaa itsekunnioitus? Kuitenkin jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, ei pelkästään työarvo. Ihmisenä oleminen velvoittaa jokaista suojelemaan ja ottamaan vastuun omasta itsestään. Elämän tulisi olla myös onnellista eikä vain suoriutumista. Raskaan elämän, työnarkomanian, liiallisen raatamisen, pakonomaisen pärjäämisen, läheisriippuvuuden, pakonomaisen vahvuuden, ylivastuullisuuden ja ylihuolehtimisen, kuten myös rahan ja pinnallisuuden tilalle on vaihtoehto – on vaihdettava strategiaa.
Moni juoksee pahaa oloaan karkuun monin tavoin. Pahan olon lähteenä on mm. ansa, että ihmiset ovat arvokkaita vain tekemisen kautta. Vain paiskimalla työtä olet joku. Nykyaikaisessa työelämässä ihminen ymmärretään onnistuneeksi silloin, kun hän kohtaa rahaa. Raha ei sinänsä ole paha asia. Mutta oleellista taas on se, mikä suhde meillä on rahaan, onko se päämäärä vai väline tehdä sillä jotakin hyvää. On siis kysyttävä ja useasti; miten oikeasti voin. On helppo rakentaa suojamuureja. Se miltä asiat näyttävät tulee tärkeämmäksi kuin se, miten asiat oikeasti ovat. Toisiin on tehtävä vaikutus. Tämä idea nousee syvimmältään rakkaudettomuudesta. Ihminen ei riitä sellaisena kuin hän on lapsena, nuorena, aikuisena, seniorina, vanhuksena. Hän kelpaa, ”jos” – ”ja mikään ei riitä” – ajattelutavassa. Kun ihmisellä on oma identiteetti, hän tuntee itsensä sellaisenaan jo arvokkaaksi. Hänen ei tarvitse vakuuttaa itseään ja ympäristöään tekemällä työtä yli voimiensa. Jos ei ole identiteettiä, sitä pitää yrittää luoda suorittamalla ja tekemällä, esim. työnarkomania on yksi keino tuntea itsensä arvottomaksi.
Osaako ihminen olla levollinen itsessään? Onko meillä vaikeuksia olla toimettomia? Tekeminen sinänsä ei ole merkki arvottomuuden tunteesta. Kysymys on siitä, mikä suhde ihmisellä on työntekoon. Jos tekeminen lähtee siitä, kuka on, jos se on aitoa itseä, se ei ole hyväksynnän hakua. Silloin työnteon motiivi on olla luova, ja siinä on tekijänsä persoonan sävy. Siinäkin tilanteessa ihminen voi väsyä, mutta ei uuvu. Uupuminen tulee silloin, kun tekee persoonaansa vastaan ja enemmän kuin voimavarat antaisivat periksi. Uupuminen on itsensä hylkäämistä.
Kun ihminen on toiveikas, hän odottaa saavansa helpotusta raskaaseen elämäänsä, vapautuvansa liiasta raadannasta, vastuunotosta ja huolehtimisesta. Oletko ihminen joka on eniten elämässään kärsinyt? Vai vähiten? Mihin väliin muut kuuluvat? Ovatko he kärsineet ollenkaan? Ehkä he kuuluvat keskiväliin, kieltäytyen olemasta liian heikko, mutta ei liian vahvakaan. Ja pahaa oloa on kaikkialla!
Omaksi itsekseen kasvaminen on tosi työteliästä. Kuten myös se miten voisimme henkisesti paremmin. Koska ihminen lajina esiintyy jo uhanalaisena, olisiko syytä valita ihminen suojelukohteeksi! Ihmisellä tulisi olla lähiyhteisö, jonka ytimessä ovat hänen perheensä ja sukulaisensa mielellään useammassa sukupolvessa. Pienyhteisöjä on kuitenkin järjestelmällisesti purettu ja yhteisöllisyyttä on murennettu. Nyt yritetään rakentaa yhteisöllisyyttä toisin keinoin (seurat, piirit, järjestöt, yhdistykset, liitot, kerhot..). Mutta se, että kuuluu tiettyyn kerhoon, ei riitä identiteetin rakentamiseen. Ihminen tarvitsee vankemman juurtumiseen taustaansa niin, että juuret ulottuisivat useampien sukupolvien, satojenkin vuosien taakse.
Elämä on elettävä hyviä ajatuksia ja oikeita tekoja suorittaen sekä kauniita leikkejä leikkien. Välillä on vetäydyttävä etsimään mielentyyneyttä ja keskittymiskykyä ja uutta motivaatiota sekä tahtotilaa, että uutta tunnelmaa ja ilmapiiriä. Lepo ja rauha mahdollistavat uuden latauksen. Lepo on välttämätöntä ihmiselle vaikka hektinen nykymaailma ei sitä hevin meille suo muulta tekemiseltä. Ihmisarvo haetaan pärjäämisen kautta. Ryhdymme varhain jo aikuiseksi ja vahvaksi. Ihminen joka on yhteydessä itsessään olevaan olemisen lupaan, kykenee olemaan läsnä tässä hetkessä. Hänen hetkensä on riittävän merkittävä, jotta hän suostuu olemaan siinä. Hän ei pyri nykyhetkestä pois, sillä nykyhetkessä toteutuu hänen elämäänsä. Ihminen on rakennettu siten, että hänen tulisi ohjautua sisältä voidakseen hyvin. Sisältä ohjautuminen toteutuu silloin kun ihminen on tietoinen sisäisestä tapahtumisestaan ja sisäisestä minuudestaan. Hänellä tulee olla tunne omasta keskuksestaan. Oman keskuksensa ihminen hylkää hakiessaan ensi sijassa ympäristönsä hyväksyntää. Silloin hän ohittaa oman ytimensä, joka on se väline, jolla hänen tulisi orientoitua elämässä. Ilman kompassia laiva joutuu eksyksiin.
Meidän on itse muututtava omaksi itseksemme ”minä olen” ominaisuuksilla. Yritämme oravanpyörässämme vain kiltimmiksi, ahkerammiksi, tottelevaisemmiksi ja älykkäämmiksi. Ajattelemme että sitten kun täytämme ehdot, tulemme hyväksytyiksi ja saamme levätä, saamme olla. Mutta niin ei käy. Mikään ei riitä! Emme koskaan saavuta arvoamme suorituksilla, emmekä koskaan saa lupaa olla vaikka kuinka pinnistämme. Ponnistelemme niin rajusti, että opimme elämään itsemme ulkopuolella. Ja pelkäämme jatkuvasti putoavamme arvottomuuden kuiluun. Emme käsitä, että pudottuamme olemmekin pudonneet omaan itseemme emmekä mihinkään sudenkuoppaan!
Oleminen on elämän korkein ominaisuus ja sen tavoite. Olemisen oivaltamisesta seuraa kiitollisuus ja elämänilo. Elämä itsessään on riittävän suuri kelvatakseen kaiken tarkoitukseksi. Tällaisen ihmisen ei tule mieleenkään kysyä elämän tarkoitusta, sillä hän voi nähdä sen kirkkaana kaikessa ympärillään. Elämän tarkoitusta kyselee vain se, jonka aistijärjestelmä ei tavoita elämän sisältöä ympäriltään.
Ihmisen kohtaaminen on luova prosessi. Ihmisen kohtaaminen luovassa prosessissa johtaa uuden syntymiseen. Ihmisen kohtaamisessa tapahtuu psyykkistä syntymistä, luoduksi tulemista, jota ei voi ennakoida ja hallita. Tarvitsemme toista ihmistä syntymisprosessissamme. Toisen ihmisen läsnäolo vetää esiin sitä mitä emme vielä ole. Koko elämä on tavallaan tätä uudenlaisen olemisen prosessia. Ihmisenä oleminen on ihmiseksi tulemista. Voidaksemme hyvin meidän tulee olla jatkuvassa muutoksen liikkeessä. Olemuksemme kurkottaa kohti syvintä tarkoitustaan ja hakee sen toteutumista. Kukaan ei voi kasvaa omaksi itsekseen eristyneenä ja ilman luovaa vuorovaikutusta. Ihmisen tehtävä on asettaa itsensä tänään luomisprosessin käytettäväksi ja välikappaleeksi. Suostuessamme toinen toistemme luomisen välikappaleeksi rakkaus toteutuu. Olemme omien voimavarojen varassa keskeneräisiä, mutta yhdessä saamme olla vahvempia ja parempia.
Kuoleman läheisyys avaa aistijärjestelmämme elämän todellisuudelle. Vasta kuolemansa tajuava ihminen osaa iloita siitä elämästä mikä hänellä on. Kun syntymä, elämä, kuolema ja hautajaiset paljastuvat elämän eri ilmenemismuodoiksi, ihminen alkaa asettua elämäänsä vastustamatta sitä. Siksi kuolemakin on yksi suuri opettajamme. Se nimittäin opettaa elämään. Kuolemansa hyväksyvä ihminen vapautuu elämään elämäänsä, sillä hän tietää kuolevansa. Koska hän tietää kuolevansa, hänen ei tarvitse varjella itseään elämältä. Ihmisillä on harhaa omasta mahtavuudesta ja kaikkivoipaisuudesta. Kenen edessä elämme elämäämme? Mistä olemme tulleet? Keitä minä, sinä ja me todella olemme? Mihin olemme lopulta matkalla? Miksi elän? Tuudittaudumme kuolemattomuuden harhaan. Olemme tuhoutumattomia, koskemattomia ja ikuisesti nuoria ja terveitä. Tosiasia kuitenkin on, että jokainen ihminen menossa kohti omaa kuolemaansa. Ihmistä ei voi kohdata kohtaamatta hänen kuolemaansa. Tämä kuoleman läheisyys herättää myös elämään. Muuta tietä ei ole kuin kohdata kuolema itsessään. Se merkitsee silmien avaamista kaikelle elämän katoavuudelle. Se on ikuisuuden harhan riisumista ja luopumista omasta kuolemattomuuden ajatuksesta. Se on elämän katsomista toisin silmin. Se on elämää kohti menemistä. Silloin ihminen lakkaa pakenemasta elämää. Elämää tulisi oppia elämään kuoleman läheisyydessä. Tietoisuus omasta kuolemasta on armoton opettaja. Sitä voi paeta melkein elämänsä loppuun mutta lopulta se on edessä. Kun se on edessä, on edessä myös kysymys siitä, miten on elämänsä elänyt. Kenen silmien alla on kohtalokkaat valintansa tehnyt, kenen elämää on elänyt ja millaiseen kuolemaan on menossa.
Muistan äitini jonka läheisyydessä oli hyvä olla siksi, että hän oli ihmeellisellä tavalla läsnä. Hän piti kaikkea mitä teimme hyvin merkittävänä. Kalan perkaaminen oli kaikkein merkittävintä ja jännittävintä maailmassa silloin kun hän sitä teki. Syöminen ja aterialla oleminen oli maailman tärkein asia silloin kun hän sitä teki. Siivoaminen oli tärkeää ja merkityksellistä, saunaillat, asioiden toimittamiset, vieraillut, joulut, syntymä- ja nimipäivät, lomamatkat, puhelinkäyttäytyminen, luonnon katseleminen, kirjojen ja lehtien lukeminen… Kaikessa mitä hän teki oli jonkinlainen rauha. Tämä rauha perustui siihen, että hän oli läsnä nykyhetkessä ja piti sitä merkittävänä. Tämä tarttui minuun ja koin tekeväni merkittäviä ja jännittäviä asioita. Eikä äitini ollut ainoa, jolla oli tämä kyky. Se oli myös muissa hänen sukupolvensa edustajissa. Myöhemmin en ole tavannut sitä kovinkaan monissa ihmisissä. Mihin tämä kaikki meissä katoaa? Mihin häviää kykymme olla läsnä nykyhetkessä ja luottaa elämässä olevan lupaan olla se mikä olemme? Miksi alamme suorittaa elämää sen sijaan että eläisimme? Vastaukset on lähdettävä etsimään menneisyydestä. Uusia ajatuksia ja ratkaisuja löytyy nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Kirkkaus ja selkeys tulevat oman menneisyyden, omien arvojen, asenteiden, ajatusten ja tunteiden sekä muistojen läpityöstämisestä. Muut alueet persoonassamme siirtyvät mustiksi alueiksi vuorovaikutussuhteisiimme. Ne vääristävät ja tuovat sokeutta sinne missä pitäisi olla näkemistä. Ihmisosaamista on vahvistettava. Sen puute hiertää mm. kotona, vapaa-aikana ja työpaikoilla. Aika on otollinen ihmisosaajille – terveitä sairauden tuntoja alkaa olla jo riittävästi. Kun teen töitä oman terveyden, hyvinvoinnin ja tasapainon eteen, edistän siinä samalla muidenkin hyvinvointia, tyytyväisyyttä ja onnellisuutta. Yritetään siis olla ihmisiksi!