– kuoleman kohtaaminen elämän läheisyydessä
Kuolemasta puhuminen on vaikeaa, vaikka se on arkinen asia. Kuolema kuuluu elämään eikä sillä ole aikataulua kuten ei myöskään surutyöllä. Ja aina se tulee yllättäen. Kuolema on väis-tämätöntä, eläminen on myös kuolemista. Aina tai useimmiten se on myös taatusti epätoivottu vieras. Läheisen kuolema, ero, sairaus tai kriisi on kipeitä risteyskohtia elämän, pelon ja toi-veikkuuden ristiaallokossa. Aiheetonkin pelko huonontaa elämää. Kuolemat ovat kovia paikkoja läpikäytäväksi omaisena ja lähimmäisenä. Joskus on pakko hyväksyä sellaisiakin asioita, joita ei haluaisi. On hankittava kirurgin mieli pärjätäkseen; järjellä ei vain sydämellä. Surukin on surtava pois, vaikka se jää merkiksi sydämeen. Elämää on monenlaista, kaikenlaista ja sitä voi rakastaa vaikka se olisi tummaakin. Kuolema erottaa mutta rakkaus, rakkaat muistot ja kaipaus yhdistävät.
Ihmisten menetys on rankka kokemus. Ensimmäinen elämäni päättyi vanhempieni kuolemaan. Mikään ei ole niin kuin ennen. Jäämme kaipaamaan monia ihmisiä ja monia asioita niin yksilöinä, yhteisöjen jäseninä, yhteiskunnan kansalaisina jne. Poisnukkuneet omaisemme ovat mie-lessämme harva se päivä vieläkin. Ikävästä ja kaipauksesta ei pääse irti, surun kanssa oppii elämään. Ihmisten kuolemat jättävät ison mustan aukon, tyhjyyden, jonka kanssa on vain opeteltava elämään.
Monet asiat menettävät merkityksensä kuoleman suruverhon takaa katsottaessa. Tulevaisuutta ei jaksa ajatella, menneessä jaksaa vain piipahtaa. Tässä ja nyt on vain tyhjyys ja se on raskas. Elämä on sinnittelyä, hetki kerrallaan selviytymistä. Pimeässä tunnelissa ei näy valoa, ei edes sen päässä tai pääkopassakaan. Tunnelissa on pimeää mutta opettavaista. Kuoleman edessä, surun ja epätoivon hetkellä ihmiset hakevat turvaa toisistaan. Kuoleman mahti voite-taan henkisellä tasolla. Elämään tulee kokemuksen myötä eri sävyjä.
Olkaamme siis elämän ja hyvän puolella. Ihmisiä yhdistävät yhteiset arvot ja ne myös estävät arvotyhjiön. Kaikkea elämää pitää suojella ja hoitaa, mutta mihin pisteeseen asti? Viisas yh-teiskunta ennaltaehkäisee ja sammuttaa, parantaa ja vahvistaa, kasvattaa ja kehittää, mutta ennen kaikkea kouluttaa ja myös sivistää elämään. Yhteiskunnassa tulisi suosia kypsyyttä ja aikuisuutta, unohtamatta nuoruuden intoa.
Tasapainon, mielenrauhan ja merkityksen tuominen elämään on välttämätöntä luottamuksen ja turvallisuuden tunteen takiakin. Meidän tulisi olla ennen kaikkea elevaattoreita, nostattajia, eikä vaan erilaisten operaattoreiden kuluvia osia eri systeemeissä.
Tuttavani suositteli käymään Linnanmäellä huutamassa luopumisen tuskaa ja menettämisen kipeyttä vuoristoradalla koska siellä kiljuminen on sallittu eikä erotu porukasta suruprosessin läpikäymisen takiakaan. Kuolleet läheisemme eivät unohdu vaan elävät muistoissamme ja pu-heissamme rinnallamme. Tämä lohduttaa meitä.
Ikääntyminen ei ole ikävää. Vanheneminen ei ole sairaus. On aika tehdä ja toimia, on aika le-vähtää. Elämme, siis kuolemme. Kuolemme ja kuitenkin elämme! Elämä ei ole loppunutkaan. Elämä on kuoleman läheisyydessä. Halauksia, hyväilyjä ja hellää vuoden jatkoa Teille kaikille!